Todellinen rauha löytyy myös rauhattomuudesta, kun on hyväksynyt sen täysin.

Elämä on täynnä paradokseja. Ja mitä syvempiin kerroksiin mennään, varsinkin ihmismielessä, energioissa ja tunteissa, sitä mystisemmäksi käyvät nämä lainalaisuudet. Ei niitä lopulta voi kognitiivisesti ymmärtää, täytyy vain kokea. Kokemuksellinen ymmärrys onkin yksi suuri tekijä henkisessä prosessissa. Jossain vaiheessa on luovuttava mielen ”tietämisestä”, ja antauduttava tuntemaan.

Usein etsimme mielenrauhaa olosuhteita muokkaamalla. Toivomme, että lomalla saa vihdoin ottaa rauhassa, tai ehkä uusi parisuhde, työ, asuinpaikka tai harrastus toisi jotain kaivattua tyytyväisyyttä elämään. Sateinen ilma harmittaa, ja odotamme auringonpaistetta. ”Sitten kun” tämä tai tuo asia ratkeaa, ehkä sitten olen onnellinen ja rauhassa. Voi olla, että saavutamme kaikki unelmamme, mutta silti sisäisen kokemuksen syövereissä lymyilee rauhattomuus. Tunne siitä, että jotain puuttuisi, jokin olisi vinossa. Missä on tuo täydellisen täyttymyksen tila, miksi se ei tavoita minua, vaikka kaikki on niin hyvin kuin voi olla?
Ehkä olemme odottaneet, että uuden ihmisen kanssa tai uudessa työpaikassa ei olisi niitä samoja vanhoja ongelmia, joihin olemme törmänneet niin monta kertaa. Ei, taas tätä! Onni tuntuu valuvan sormien välistä, kuin hiekka.

Vastaan tulee aina elämän ominaisuus, joka on jatkuva muutos. Mikään olosuhde ei tule pysymään muuttumattomana. Ajatukset, tunteet, tuntemukset, säätilat, asiat, ihmiset, kaikki menevät ja tulevat, ja kuolemakin tulee varmasti. Jos yrittää takertua johonkin asiaan tässä jatkuvassa virtauksessa, se tuottaa kärsimystä. ”Vain muutos on pysyvää”, tuokin kliseinen lause on monesti kuultu, mutta se kolahtaa vasta, kun todella kokemuksellisesti on läsnä tämän tosiasian kanssa. Ajatuksissa olemme niin helposti kiinnittyneitä menneisyyteen ja tulevaisuuteen, muistoihin ja unelmiin. Asioihin, joiden haluaisimme menevän tietyllä tavalla, tai emme ainakaan haluaisi, tai joiden ei olisi mielestämme pitänyt mennä miten ne menivät. Asiat vain ovat! Ainoastaan takertumisemme tuo kärsimyksen kerroksen kaiken päälle, hämärtämään todellisuutta. Sitä mikä on tässä läsnä, joka hetki.

Rauha ei siis löydy ulkoisista olosuhteista tai niistä kiinni pitämisestä, joten on käännettävä katse sisäänpäin. Mikä tämä rauhattomuuden kokemus on, mistä se koostuu? Yleensä haluamisesta ja vastustamisesta. Luokittelemme asiat huonoiksi ja hyviksi, haluttaviksi ja epätoivotuiksi, vedämme ja työnnämme psykologisesti asioita. Jatkuva elämän kontrolloinnin ja optimoinnin tarve tekee sisäistä jännitettä. Mitä jos antaisi olla kaiken niinkuin se on?

Mitä jos voisi antautua kaikenlaisille kokemuksille, ja olla läsnä siinä mitä tapahtuu, oli se sitten huutoitkua, rakastelua tai vaikka tiskaamista? Ettei arvottaisi ja tuomitsisi kokemuksia positiivisiin ja negatiivisiin. Eihän nautintokaan olisi niin hieno juttu ilman kärsmystä. Nautinnon tavoittelun ja kivun välttelyn kehä on loputon, jos siihen lähtee, ja se tuntuu sisäisenä rauhattomuutena. Mitä on olla rauhassa rauhattomuudessakin? Voinko hyväksyä, että se mitä tapahtuu tässä ja nyt, vain tapahtuu? Voinko hyväksyä elämän sellaisenaan, kaikkine väreineen ja makuineen?
Voinko pysähtyä, ja hiljentyä, kääntää tietoisuuteni ulkoisista olosuhteista sisäänpäin? Voisiko se rauha olla jo tässä, pyrkimättä tästä minnekään muualle, edes ajatuksissaan? Tai vaikka ajatukset juoksisivatkin sinne tänne, voiko niidenkin virtauksesta löytää rauhan?