Uskomukset ja Totuus

Totuus ei tarvitse uskojaa uskomaan itseään todeksi ollakseen totta.

Uskomukset ovat uskomuksia, ne ovat ajatuksia, kosepteja, yrityksiä selittää todellisuutta. Uskomukset ja teoriat eivät koskaan ole itse totuus, eikä tätä todellisuutta voi kukaan tietää. Tämä todellisuus on mysteeri. Liian suuri, liian välitön, liian todellinen, jotta se mahtuisi rajoittaviin uskomuksiin, rajallisiin selityksiin tai konsepteihin. Selitykset ovat lopulta abstraktioita, itsessään tyhjiä. Ne ainoastaan yrittävät osoittaa johonkin todelliseen. Mutta liian helposti mieli takertuu selityksiin. Niistä tulee ajatusrakennelmia, “tietoa”, uskomuksia. Luulemme tietävämme, mitä tämä todellisuus on. Ja siinä missä uskomme tietävämme, asemoimme itsemme johonkin asemaan, pidämme kiinni joistakin mielipiteistä ja uskomuksista. “Minä tiedän” tai kuten vanha filosofinen sanonta kuuluu “Ajattelen, siis olen”. Oletko varma? Mistä sinä tiedät?

Tuollainen uskomus ainakin tuntuu turvalliselta. On paljon pelottavampaa astua tuntemattomaan ja olla epävarmuudessa, ilman maaperää jalkojen alla, vapaassa pudotuksessa, takertumatta mihinkään. Jos antaa ajatusten mennä, voi kokea ääretöntä, hahmotonta, ajatonta. Ehkä en tiedäkään? Voisinko katsoa suoraan tätä tietämisen kokemusta? Mistä tietäminen koostuu, nähdä sen siksi mitä se on, pelkiksi ajatuksiksi. Jopa “minä”, joka luulee tietävänsä, on vain ajatus. Ajattelija on ajatus! Ja mitä ajatusten ulkopuolella on…?

Mitä tapahtuu, jos luovun tietämisestä, ja antaudun tietämättömyydelle, tuntemattomalle? Kuka tai mikä silloin olen, kun en ajattele, en “tiedä” kuka olen? Mitä tämä todellisuus on silloin, kun en muodosta siitä yhtäkään mielikuvaa, konseptia, teoriaa, uskomusta tai ajatusta, edes sanaa “todellisuus”? Mikä on tässä, välittömästi, aina tavoitettavissa, todellista, suoraa kokemista? Voinko ohjautua sitä kohti, päästää ajatuksista ja kuvitelmista irti uudelleen ja uudelleen? Ja itseasiassa voin huomata, että suora kokeminen on luonnollinen olotilani, ja ajatusten ja selitysten kommenttiraita kuin taivaalla ohitse lipuvia pilviä tai kaukaista puron solinaa.

Miksi tämä on niin pelottavaa, kuka pelkää tätä, todellisuutta, joka jo on, ja on aina näin ollutkin? Kuka tai mikä lakkaa olemasta, jos se ei niin vimmatusti pidä kiinni uskomuksista ja vedä tietoisuutta ajatusten tarinoihin mukaan? Se, mikä ajatusten mukana lakkaa olemasta, ei kovin todellista ollutkaan. Jos ajattelija lakkaa, erillisyys katoaa, on vain olemista. Ei ketään, jolle tämä tapahtuu.

Oletko valmis päästämään irti uskomuksista, näkemään niiden läpi? Vai haluatko vielä pysyä turvallisella maaperällä, pitää kiinni jostakin, tietää ja uskoa? Takerrutko illuusioon, jotta ei tarvitsisi kohdata tuntemattoman pelkoa, jotta voisit pysyä mukavuusalueellasi? Vai onko totuus ainoana oppaanasi? Kuin musta aukko, joka vetää sinua puoleensa, halusit tai et. Totuus, jota ei voi tietää, mutta joka on aina tässä, niin lähellä, ettet koskaan ole erillinen siitä. Oletko valmis luottamaan?